Voiko tekeminen olla tapa tulla ilmastotoimijaksi?

Ilmastoviestintä nojaa usein monimutkaiseen tieteelliseen tietoon ja viittaa ihmisen elinpiirin ulkopuolella oleviin ilmiöihin. Siksi se voi jäädä monelle etäiseksi. Kun sitä yksinkertaistetaan, viesti on selkeämpi, mutta usein masentava. Vaivalla hankittu keskiluokkainen elämäntapa onkin ilmastorikos, kun autoilua pitäisi välttää, lämmitysjärjestelmä muuttaa ja lihasta luopua. Ihmisillä on erilaiset edellytykset ja valmiudet muuttaa elämäänsä, ja ilmastoviestinnän kokevat syyllistävänä erityisesti miehet, konservatiivisesti ajattelevat ja maaseudun asukkaat.

Tutkimusten mukaan uudet ihmiset voivat joskus tulla ilmastotyöhön mukaan tekemisen kautta. Esimerkiksi Saksan energiakäänteen alkuaikoina paikalliset aurinkoenergia-aktiivit saivat mukaan tavallisia asukkaita ja asentajayrityksiä kokeilemaan uutta, omavaraisempaa energiatekniikkaa. Uudesta osaamisesta ja omistuksesta heille syntyi poliittinen intressi edistää uusiutuvaa energiaa. Jotkut esineet, kuten vaikkapa aurinkopaneelit, älymittarit tai lämpöpumput ovat siinä mielessä moniselitteisiä, että niistä voi kiinnostua yhtä hyvin taloudellisista kuin ympäristösyistä, joskus ihan vain kokeilunhalusta.

Toisten kanssa vuorovaikutuksessa tapahtuva tekeminen voi myös luoda uusia yhteyksiä ihmisten välillä. Arkisen tekemisen kautta voi syntyä enemmän yhteisöllisyyttä kuin varta vasten yhteisöllisyyttä kehittävässä työpajassa. Jotkut tutkijat sanovatkin, että ihmiset liittyvät sosiaalisiin liikkeisiin kutsuvan, vastaanottavan ja tutun tuntuisen tekemisen kautta ennen kuin omaksuvat liikkeen aatemaailmaa. Onkin harmillista, että ilmastonsuojeluun liittyy stereotypioita, jotka sulkevat mahdollisia osallistujia ulos, jos he eivät mahdu ilmastotoimijan muottiin.

Minkälainen tekeminen sitten voisi tuoda ilmasto- tai ympäristötyöhön uusia toimijoita? Katsausartikkelissa tarkasteltiin kahdenlaista toimintaa: energiayhteisöjä ja korjauskahviloita. Energiayhteisöjä perustavat usein aatteelliset, kestävyydestä kiinnostuneet ihmiset, mutta on myös energiayhteisöjä, joiden ensisijainen tavoite on paikallisyhteisön vahvistaminen sekä edullisten, omavaraisten energiapalvelujen tuottaminen. Tällaisiin yhteisöihin voidaan liittyä myös vain ollakseen naapureille mieliksi tai ollakseen erottumatta joukosta. Joidenkin tutkimusten mukaan energiayhteisöjen jäsenet kuitenkin voimaantuvat seuraamaan energia-asioita ja energiayhteisöt edistävät uusiutuvan energian hyväksyttävyyttä. Energiayhteisöön liittyminen vaatii kuitenkin suuria taloudellisia ja ajallisia panoksia, joten ne eivät voi olla kaikenkattava ratkaisu.

Rikkinäisten tavaroiden korjaaminen on helposti lähestyttävä aihepiiri, joka ei herätä poliittista vastustusta. Korjauskahviloihin tullaankin monista syistä. Vanhoja esineitä halutaan korjata tunnesyistä tai säästäväisyydestä. Ei tarvitse olla ympäristöaktivisti vastustaakseen tavaroiden lyhytikäisyyttä. Korjauskahvilat ovatkin esimerkki uudenlaisesta aktivismista, jossa ei yritetäkään vaikuttaa politiikan kautta, vaan suoraan toteuttaa pienessä mittakaavassa toivottavia yhteiskunnallisia muutoksia. Korjauskahviloissa käydään kuitenkin keskusteluja ja kerätään tilastoja, joista kumpuaa kritiikkiä kertakäyttöyhteiskuntaa kohtaan.

Jos halutaan houkutella muita kuin aktivisteja, toiminnan on oltava käytännöllistä, hyödyllistä ja helposti lähestyttävää. Sieltä pitää löytyä omannäköisiä ihmisiä ja itselle mieluisaa tekemistä. Ihanteellisesti tekemisen kautta syntyisi ystävällisiä kontakteja eri tavoin ajattelevien ihmisten kesken. Lisäksi tekeminen itsessään voi herättää pohdintaa – uuden tiedon ja osaamisen hankintaa ja keskustelua tehtävän työn tavoitteista – toisin sanoen oppimista. 

Material Democracy -hankkeessa tutkimme muun muassa Maaseudun Sivistysliiton arkinuukailuun ja paikallisyhteisöihin keskittyviä hankkeita, kuten kylätalojen energiaparannuksia, biohiiletystä ja korjauskokeiluja. Ehdotuksia kiinnostaviksi tutkittaviksi tapauksiksi otetaan vastaan!

Teksti: Eva Heiskanen

Kuva: Unto Rautio